Avainsana: ravintohaaste

Keskiviikon välikuolema #4

Syntax Error

Kaikki alkoi jo olla kunnossa, mitä TFW Konalan haasteeseen tulee. Sain kiinni motivaatiostani ja ”urheilijaminänikin” alkoi heräillä. Sitten iskivät stressi, unettomuus ja paniikkikohtaukset.

En ole kärsinyt paniikkikohtauksista vuosiin, mutta toissapäivänä, kesken illallisen, aloin yhtäkkiä hyperventiloida ja olin varma, että kuolen. En tiedä, mistä tämä paniikki nyt yhtäkkiä tuli. Toki, minulla on stressiä työssä, koulussa ja niin edelleen, mutta stressin määrä ei ole muuttunut viime vuosien aikana.

Ainoa, missä on tapahtunut muutoksia, on sydänlääkitykseni. Oloni on ollut fyysisesti melko huono. Paniikin syy voi hyvinkin olla stressin ja huonovointisuuden lisäksi huonosti nukutuissa öissä.

Ei siinä mitään, kaikilla on joskus huonompia aikoja. Mutta minkä vuoksi ihminen alkaa huonosti voidessaan myös syödä huonosti? Kaikille tuskin käy näin, mutta tunnen itseni lisäksi suuren joukon ihmisiä, jotka vetoavat huonosti syödessään stressiin tai muuhun kuormitukseen.

Voimani eivät ole viimeisten parin päivän aikana kerta kaikkiaan riittäneet siihen, että olisin pitänyt kiinni ruokarytmistä tai ylipäätään edes syönyt jollain tapaa järkevästi.

Oma kierteeni menee suunnilleen näin: stressi –> unettomuus –> ahdistus –> ahdistuksen aiheuttama ruokahaluttomuus –> syöminen jää väliin –> voimattomuus –> voimattomuuden korjailu sokerilla –> huono olo –> lisästressi –> pahempi unettomuus –> pahempi ahdistus –> syön entistä vähemmän ja huonommin -ja niin edelleen.

Tiedän, että oloni paranisi ainakin vähän, mikäli pitäisin kiinni ruokarytmistä ja muista asioista, joihin voin vaikuttaa. Mutta minä kuulun valitettavasti siihen ihmisryhmään, joka menee ahdistuessaan henkisesti täysin jumiin.

Toimintakyvyttömäksi.

Syntax Error.

Tämä voimattomuus ja toimintakyvyttömyys johtaa myös siihen, että en pääse aamulla sängystä ylös -tämän vuoksi eilisaamun Hurrikaani jäi väliin. Treenin väliin jääminen aiheuttaa morkkiksen, joka pahentaa jumia entisestään.

Tänään illalla olisi vuorossa haasteeseen kuuluva voimatreeni, johon todellakin haluaisin osallistua. Mutta sitä ennen olisi saatava syötyä, koska voimani eivät muuten riitä kotoa lähtemiseen. Saati treenaamiseen.

Sain onneksi akuuttiajan lääkäriltä, joka on vastuussa lääkemuutoksistani. Jää nähtäväksi, mitä tapahtuu. Ja nyt te, joilla on vastaavia kokemuksia toimintakyvyttömyyksistä; olisi kiva kuulla, miten huijaatte itsenne näiden jumien ohi.

Kaikki vertaisten neuvot ovat tervetulleita.

EDIT; selvisin onneksi illan haastetreeniin ja täytyy sanoa, että vaikka olen todella poikki, olo on todella hyvä sekä fyysisesti, että henkisesti. Jospa tässä saisi ensi yönä nukuttua taas kunnolla, niin maailma voisi näyttää loppuviikolla huomattavasti valoisammalta.

Viikko 3 HALLUSSA!

Mieletön fiilis! Haasteryhmä lauantaina. Kirjoittaja takarivissä, toinen oikealta.
©Judit Sziva

Hallussa!

Aikuisten oikeesti!

Ensimmäisen kerran todellakin tarkoitan tätä. Vihdoinkin. Tunnen pystyväni tähän -liikkumaan säännöllisesti siis- ja tunnen edistyväni. Ennen muuta tunnen uskaltavani heittäytyä täysillä.

Kyykkäämään hieman syvemmälle, laittamaan vähän lisää painoja.. sillä mitä sitten, vaikka en pystyisi tekemään kaikkia toistoja? Olen ainakin todella testannut, mihin voimani riittävät.

Tajusin tänään, miten suuri merkitys pienillä teknisillä asioilla on. Kun kavensin hieman liian leveää kyykkyasentoani, sain liikkeen tuntumaan oikeissa kohdissa. Kun korjasin tangon juuri oikeaan kohtaan olkapäilläni, pystyin lisäämään painoa.

Ymmärrän, jos pyörittelet silmiäsi. Nämä asiat kuulostavat itsestäänselvyyksiltä. Mutta vaikka asiat tietää teoriassa, on eri asia tajuta ne käytännön kautta. Todella huomata, miten valtava merkitys pieniltä tuntuvilla asioilla on.

”Hei wow, Heidikin tajusi vihdoin, mistä on kyse!”
Päävalmentaja Johanna Verhon kuvannut ©Seppo Verho

Sain Keskiviikon välikuolema -postaukseeni palautetta, jossa korostettiin, ettei pidä vertailla itseään muihin. Että jokainen edistyy, jos vain tekee parhaansa.

Tämäkin on asia, jonka kyllä tiedän. Siitä huolimatta on ollut todella vaikeaa olla vertailematta itseään nimenomaan muihin haastejengiläisiin. Olemme aloittaneet samaan aikaan ja treenanneet saman verran, joten edistystäkin odottaisi tapahtuvan -jos ei nyt samassa tahdissa, niin edes.. samana vuonna. Tajuan toki, että pohjakunto ja yksilölliset erot vaikuttavat edistykseen.

Mitä tulee pelkooni siitä, etten edisty ollenkaan, haluan selventää asiaa hieman. Pelkoni liittyy sydänvikaani ja vahvaan lääkitykseeni. Pelkään tarkalleen ottaen sitä, että kehitykseni on sairauteni vuoksi niin hidasta, että turhaudun ja motivaationi loppuu kesken.

Pohjimmiltaan pelkoni on siis ollut luovuttamisen pelkoa. Mutta mitä pidemmälle olen haasteessa edennyt, sitä vahvemmaksi motivaationi on kasvanut. Ja sen myötä pelkoni vähentynyt.

Vastasin palautteen antajalle ja lupasin, että postaus, jossa kerron, etten pelkää enää luovuttamista, on tulossa. Ja tässä se nyt tulee. En todellakaan pelkää enää sitä, että luovuttaisin, koska olen jo huomannut edistyväni.

Olen löytänyt motivaationi. Motivaatiolla tarkoitan sitä, että minun ei tarvitse enää taistella itseäni treeneihin. Lähden haasteeseen kuuluviin voimatreeneihin ilolla.

Hurrikaaneista voidaan puhua joskus toiste…

Peace Out!

Terveysterveiset #viikko3

Älä laihduta!

Tämän viikon terveysterveiset tulevat intuitiivisen syömisen kokemusasiantuntijalta, Anna Rinta-Jyllilältä. Rinta-Jyllilä on laihduttanut elämänsä aikana arviolta lähemmäs sadan kilon verran.

”Millon se oli kaalisoppadieettiä, milloin ’syön terveellisemmin mutta rajotan kaloreita’ -ajatusta, milloin herkkulakko”, Rinta-Jyllilä listaa.

”Olen myös karpannut, skarpannut ja kaikkea mahdollista. Lopputulos oli aina sama; kilot tulivat takaisin, yleensä tietysti korkojen kera. Aloin kaivata vaihtoehtoista tapaa toimia.”


Anna Rinta-Jyllilä huomasi, että laihduttaminen ei kannata. Kuva Annan
Heftytraining-blogista

Rinta-Jyllilä oli vielä kymmenen vuotta sitten toistakymmentä kiloa painavampi. Sitten hän päätti, ettei laihduta enää ikinä.

”Aloitin kuitenkin kuntoprojektin. Tavoite oli sellainen, että ei väliä, mitä tapahtuu painolle, kunhan kunto nousee”, Rinta-Jyllilä sanoo.

”Tämä poisti kaiken paineen kuntoilusta. Paino kuitenkin putosi projektin seurauksena ja se on pysynyt poissa kymmenen vuotta ilman, että olen tehnyt sen eteen mitään.”

Rinta-Jyllilä on intuitiivisen syömisen puolestapuhuja, samoin, kuin ravitsemusasiantuntija Patrik Borg. Kyseessä on metodi, joka nojaa ihmisen sisäsyntyisiin ”syömisen tehdasasetuksiin.”

”Pyritään siihen, että syötäisiin nälkä- ja kylläisyyssignaalien perusteella. Ja sehän ei ole aluksi helppoa! Varsinkaan, jos on laihdutustausta”, Rinta-Jyllilä nauraa.

”Patrikin metodin mukaan kaikki alkaa säännöllisestä syömisestä. Jos keho ja mieli ovat ihan hukassa signaalien kanssa, säännöllisen ruokarytmin kanssa niitä on pikkuhiljaa helpompi ja helpompi tunnistaa.”

Metodiin kuuluu myös ehdoton sallivuus. Sallivuus näkyy myös TFW:n haasteissa, joissa painotetaan ennemmin lisäämään ruokavalioon sieltä puuttuvia asioita, kuin poistamaan mitään.

Rinta-Jyllilä alkoi pitää vuonna 2013 Heftytraining-blogia, joka perustui ajatukseen kuntoilusta ilman painonpudotustavoitetta. Viimeisin postaus, tammikuulta 2019, alkaa näin:

”Tammikuu on jo vuosia ollut kuntosalien ja liikuntakeskusten kiireisin kuukausi. Vuoden vaihtuessa iso joukko ihmisiä päättää aloittaa uuden elämän ja tehdä kuntoremontin. Tyypillisesti helmikuun lopulla saleilla on jo huomattavasti väljempää.

Miksi näin käy? Vaikka pyhästi vannotaan, että nyt elämä muuttuu, siihen ei lopulta pystytäkään kovin pitkäjännitteisesti. Sohva alkaa kutsua, aikataulut eivät natsaa ja flunssia alkaa tulla. Äkkiseltään voisi luulla, että syy tähän on itsekuri.

Väitän kuitenkin, että motivaation saa pidettyä yllä jopa vuosia myös hyvin alhaisella, lähes olemattomalla itsekurilla. Itseasiassa liian hyvä itsekuri saattaa jopa olla motivaatiolle myrkkyä. Usein juuri itsekurin voimalla treeni on aloitettu aivan liian kovalla teholla. Ylimitoitetuista odotuksista tiputaan alas korkealta ja kovaa.”

Tämä on todella lohdullista luettavaa. Itsekurilla pääsee alkuun, mutta ei kovin pitkälle. Motivaatio on se, jota myös minä tarvitsen elämänmuutoksessani. Perehdyn aiheeseen tarkemmin ensi viikon terveysterveisissä.

Kuten Rinta-Jyllilä sanoo, muutoksen ei tarvitse olla suuri tuottaakseen toivottuja tuloksia. Vaikka mieleni tekisi lähteä kuntosalille TFW:n välipäivinä varmistelemaan edistymistäni, en sitä tee.

En myöskään ruoski itseäni, jos säännölliseen ruokarytmiini pääsee eksymään satunnainen Fazerin salmiakkijäätelöpuikko.

”Jos herkut ovat kiellettyjä, niiden arvo on silmissäsi paljon suurempi, kuin mitä se olisi, jollet olisi kieltänyt niitä itseltäsi”, Rinta-Jyllilä sanoo.

Palkintoarvon purkaminen tapahtuu sallivuuden kautta.”

Mikä ihana ajatus. Jälleen kerran. Ihanaa viikonloppua, olkaa itsellenne armollisia.

Keskiviikon välikuolema #3

Ullatuus!

Tämä viikko on ollut täynnä yllätyksiä. Sen vuoksi päätin, että lisään perjantain ammattilaisterveisten ja sunnuntain oman raportin lisäksi blogiin jokakeskiviikkoisen ”välikuoleman”, jossa kerron alkuviikon tapahtumista.

Ensinnäkin, on ollut ihmeellistä ja mahtavaa huomata, miten moni on käynyt lukemassa blogiani. Kiitos siitä ja kiitos myös kaikesta siitä huikeasta kannustuksesta, jota olen saanut.

Olette ihania!

Aamun reippaat ja yksi treenaamaan lähtenyt sohvaperuna
©Aino Setälä

Meillä oli viime viikolla haasteryhmän kesken puhetta siitä, että olisi kiva mennä nopean sykkeen ”Hurrikaani”-treeniin yhdessä. Yksin ei vielä uskalla.

Päädyin kuitenkin tiistaiaamuna klo 07 alkavaan Hurrikaaniin ilman haastejengiläisten tukea. En tehnyt samoja sarjoja, kuin muut, mutta minua ei hävettänyt yhtään tehdessäni vaihtoehtoisia liikkeitä. Jokainen on aloittanut joskus -ja eikö se ole vain hienoa, että ylipäätään vaivautuu tulemaan paikalle?

Mietin koko tunnin ajan, että jos kerran vaihtoehtoisten liikkeiden tekeminen ei nolota, niin mikä minua sitten pelottaa, hävettää, ahdistaa? Tajusin asian vasta treenin jälkeen, kun muuan urheilijatoveri hehkutti, miten edistys on alussa nopeaa.

Touché. Olemme asian ytimessä. Minä pelkään, etten edisty. Pelkään, että pohjakuntoni on niin auttamattoman surkea, että jään muista lopullisesti jälkeen.

Käydessäni sydänleikkauksen jälkeen päivystyksessä selkäkipujen vuoksi, lääkäri sanoi minulle ”kylläpäs sinulla on huono lihaskunto.” Tuo lause on jäänyt päähäni kummittelemaan. Tarkemmin ajatellen – kyseisen lääkärikäynnin jälkeen periksiantaminen alkoi.

Edessä oleva urakka tuntui niin valtavalta, että muserruin heti alkuunsa omien odotusteni alle. Joten annoin periksi joka kerta ryhdyttyäni kuntoilemaan.

Siitähän tässä on nyt kyse. Pelkään, että jään sohvaperunaksi, vaikka tekisin mitä.

Mutta.

Eräs valmentajistani kommentoi edellistä blogipostaustani sanomalla ”Heidi, sä vedät todella hyvin! Selkeesti näkyy aiemmat treenit, joten nyt vaan herätellään ne tutut liikeradat.”

Positiivisen palautteen voima on ihmeellinen. On vaikea uskoa, että viime vuosikymmenen treenit näkyvät nykyisessä tekemisessäni, mutta haluan uskoa tämän palautteen antajaa.

Ja kas kummaa; tämänpäiväisissä treeneissä en kokenutkaan enää olevani treenaamaan erehtynyt sohvaperuna. Koin olevani entinen urheilija, joka on tässä kovaa vauhtia matkalla kohti ”nykyistä urheilijaa”.

Kiitos, Janina.

Kiitos, Johanna. Kiitos, Sonja. Kiitos, haasteryhmäni. Kiitos, kannustajani!

Viikko 2 HALLUSSA!

Knee Grab -vatsalihasliike HALLUSSA? .. No ei TODELLAKAAN!
Kuvassa kirjoittaja. ©Johanna Verho

Ole urheilija!

En ole vieläkään päässyt täysin siihen mielentilaan, mihin haluaisin; siihen ihanaan ”pystyn tähän” -fiilikseen. Pelkään, että tämä jää taas kerran muutaman viikon mittaiseksi räpistelyksi, jonka jälkeen palaan sohvaperunaksi.

Oikeastaan en koe olevani muuta, kuin sohvaperuna, joka urheilee kaksi kertaa viikossa. Jos uskallan mennä tällä viikolla nopean sykkeen Hurrikaani-treeniin, voisin olla sohvaperuna, joka urheilee jopa 4 kertaa viikossa. Ehkäpä pääsen siinä kohtaa viimein eroon sisäisestä sohvaperunuudestani.

Viime kerran haastatreenissä kuulin aivan ihanan ajatuksen, joka tulee TFW-metodin maailmasta: olemme kaikki urheilijoita. Jos ajattelen kuin urheilija, toimin kuin urheilija. Ja jos toimin kuin urheilija, silloinhan minä olen urheilija.

Treenipäivinä se ei ole laisinkaan vaikeaa, varsinkaan, kun treenit sisältävät niitä samoja perusjuttuja, mitä tein aktiivisina treeniaikoinani 2000-luvulla; penkkipunnerruksia, leuanvetoja, jalkakyykkyjä..

Olen tällaisissa treeneissä kuin kotonani. En väheksy mitään ryhmäliikuntaa -tai mitään muutakaan liikuntaa sen puoleen-, mutta missä tahansa koreografiaa sisältävässä ryhmäliikunnassa tunnen olevani huijari. Tyyppi, joka esittää ryhmäliikkujaa.

Lähtökohdat onnistumiselle ovat siis tämän liikuntamuodon kohdalla paremmat, kuin esimerkiksi viime syksyn tanssitunneilla. Jätin ne lokakuussa kesken, koska minua ei enää huvittanut tanssia. Järkyttävä syy, mutta rehellinen sellainen.

Lauantain haastetreeni sisälsi jalkakyykkyjä tangolla ja pienillä levypainoilla. Pelkällä tangolla kyykätessä kävi samoin, kuin edellisen viikon penkkipunnerruksessa; alkuun tuntui helpolta. Niin helpolta, että uskoin voivani lisätä tankoon isojakin painoja ja silti onnistua suht helposti.

Noh. Ei taas mennyt, niin kuin Strömsössä. Ei tietenkään, koska onnistumiseen tarvitaan pohjatyötä.

Aktuaalista kuvaa lauantaiaamulta.

Kun tangon molemmissa päissä oli 2,5 kilon painot, tunsin a) rusentuvani tangon alle ja b) jääväni kyykkyasentoon jumiin, jos kyykkään yli 90 asteen. Vanhat olkapäävammani alkoivat huutaa, enkä meinannut pystyä pitämään niskani takana olevasta tangosta ylipäätään kiinni.

Tunsin olevani hyvin, hyvin vanha ja hyvin, hyvin raihnainen katsoessani muita haastetreenin osallistujia syvien kyykkyjensä ja isolta näyttävien painojensa kanssa. Alanko jäämään jälkeen jo nyt, kahden viikon kohdalla?

Tässä kohtaa huomaan hyvin selkeästi sen, millaisen karhunpalveluksen tein itselleni, kun annoin totaalisesti periksi sydänleikkaukseni jälkeen. Jos ja kun haluan saada itseni sellaiseen fyysiseen kuntoon jossa ikäiseni keskimäärin ovat, minun on vain purtava hammasta, kun jään muista jälkeen. Keskityttävä vain ja ainoastaan omaan suoritukseeni.

Sillä jos annan nyt periksi, jään seuraavalla yrityksellä vielä pahemmin muista jälkeen.

Ole urheilija. Ole urheilija. Ole urheilija.

Haasteryhmän viimeviikkoinen tuuletus.
©Janina Pohja

Edit, maanantai-iltapäivä; Hurrikaanit on nyt varattu, enkä ole antamassa periksi. Olisi silti kiva olla varma itsestään, edes välillä.

Jatkan ensi viikolla aiheesta ”motivaatio”. Tämän viikon perjantaina palaamme vielä ravintoaiheeseen Anna Rinta-Jyllilän  kanssa. Ihanaa alkanutta viikkoa!

Btw; TFW Konalassa alkaa uusi peruskurssi helmikuun lopulla. Lisätiedot täältä

Terveysterveiset #viikko2

Syö!

Tämän viikon ravintohaasteena oli ruokarytmin etsiminen ja siitä kiinni pitäminen. Viikkomme vaihtuu keskiviikkoisin, eli olen nyt suorittanut haastetta kahden päivän ajan.

Tämä on paras neuvo, minkä olen pitkään aikaan saanut. Ruokailuni on ollut jopa mallikelpoista, kun olen pitänyt kiinni viidestä päivittäisestä ateriasta. Kuka olisi uskonut?

Viikon terveysterveiset tulevat TFW Konalan päävalmentaja Johanna Verholta. Johanna puhuu säännöllisyyden merkityksestä sekä treenaamisessa että ruokailussa.

”Kun pidät verensokerisi tasaisena siten, ettei sinulle tule kiljuva nälkä, on helpompi syödä terveellisesti”, Verho sanoo.

”Aamupala on erityisen tärkeä. Itse syön kaksi paistettua kananmunaa joka aamu; proteiini piristää! Hiilari puolestaan väsyttää ja sopii iltaan. Näin karkeasti sanottuna.”

I want YOU -to eat breakfast!
©Seppo Verho 

Koko TFW-metodi perustuu säännöllisyyteen. Täydellinen treeni syntyy neljästä eri tavoin painotetusta treenistä viikoittain. Niistä kaksi on voima- ja kaksi sykettä nostavaa treeniä.

”Mottomme on 4D4E (4 days forever). Kun treenataan kunnolla neljä tuntia viikossa, jää aikaa myös tärkeälle palautumiselle.”

Omaan korvaan neljä treeniä viikossa kuulosti alkuun valtavalta määrältä. Mutta kun tajusin, että en tarvitse näiden neljän, tunnin mittaisen treenin lisäksi mitään lisätreeniä, mieleni muuttui. Tämähän helpottaa elämääni valtavasti!

Nyt, kun vielä saisi ylläpidettyä motivaatiota.*

Johanna Verho on entinen kilpanyrkkeilijä, joka tutustui TFW-metodiin joitakin vuosia sitten.

”Kävin Helsingin salilla ja ihastuin. Ammattimaisesti rakennettu konsepti, salin piristävän poikkeava ilme, ja huikea yhteishenki – tunsin itseni heti tervetulleeksi”, Verho sanoo.

”Treeni ei pelkästään vaikuttanut hyvältä vaan tuloksia syntyi todella tehokkaasti. TFW Konala on syntynyt vuonna 2017 oman kokemukseni tuomalla varmuudella – uskon siihen, mitä teen ja haluan jakaa tätä hyvää myös muille.”

Yhdessä tekeminen on treenien perusta. Liikkeet tehdään pääosin pareittain ja onnistumisia tuuletetaan huolella. Myös valmentajat tulevat heittämään yläfemmoja treenaajille, eli ”taistelijoille” suoritusten jälkeen.

Mutta sopiiko yltiöpositiivisuus ja ryhmähenki suomalaiseen, melankoliseen mentaliteettiin?

”Perkele, kun ei saa edes mököttää rauhassa”, eräs haastetreenin osallistujista mutisee. ”Tällainen ilakointi ei sovi minulle!”

Treenin jälkeen ääni kellossa on muuttunut. Taistelijoiden kasvoilla olevat leveät hymyt kertovat, että positiivisuus ja ryhmähenki ovat tarttuneet. Vertaistuki auttaa paitsi uskaltamaan, myös jaksamaan. Se, että myös minua kannustetaan jaksamaan ja myös minun onnistumisestani iloitaan yhdessä, on mielettömän ihanaa.

Sanotaan kaikki yhdessä: MIELETTÖMÄN IHANAA!

Yhdessä tekeminen on TFW:n metodin perusta.

Tällä viikolla teimme penkkipunnerruksia ja erilaisia yhteisharjoituksia, joista kerron maanantaina lisää.

Ensi viikolla palaamme ravintoaiheeseen. Perjantain terveysterveiset tulevat Anna Rinta-Jyllilältä, joka kertoo tunnesyömisen ja intuitiivisen syömisen eroista sekä ruuan palkintoarvosta.

*) Tulevilla viikolla keskitymme myös motivaatioon, jonka ylläpitäminen on ainakin itselleni se kaikkein vaikein juttu. Jos kuulut samaan kastiin minun kanssani, tsekkaa osuuskuntamme Mediaposse Helsingin ”motivaatiotapahtuma”, KOHTI PAREMPAA ELÄMÄÄ.

Viikko 1 haltuun..

MItä ihminen muuta tarvitsee vapaapäivinään, kuin Netflixin ja salmiakkijäätelöä?
©Heidi Merima

Ei mitään paniikkia vielä.

Minulla on yksi pahe yli muiden. Fazerin salmiakkijäätelöpuikot. En ole ajatellut kieltää niitä itseltäni kokonaan, sillä en usko kieltoihin millään henkilökohtaisen elämän osa-alueella. On kuitenkin ollut tarkoitus rajoittaa jäätelön määrää.

Etenkin, kun ensimmäinen ravintohaaste oli tällainen:

”Jätä viikoksi pois tyhjät nestemäiset energianlähteet eli limut, mehut, alkoholit, energiajuomat ja muut sokeriset juomat ja nautti juomaksi vettä. Veden sekaan voi heittää jäisiä marjoja tai hedelmiä antamaan makua. Kahvia ja teetä ja itse puristettuja tuoremehuja saa edelleen juoda maltillisesti. Suosittelen jättämään myös maidon pois viikoksi. Erityisesti, jos on ollut paljon nuhaa tai flunssia.”

Ensimmäisessä haastetreenissä, keskiviikkona 23.1. teimme leuanvetoja ja olin niin pumped sen jälkeen, kun olin saanut vedettyä noin 4×4 leukaa (ei kerrota kenellekään, että minulla oli leuanvedossa apunani leveä kuminauha ja vielä kaverikin), että ensimmäisinä päivinä leijuin kevyesti jäätelöaltaan ohi. Limuja, mehuja tai alkoholia en juurikaan juo muutenkaan, joten ainoa haaste piili maitotuotteissa.

Viikonloppuna tein ympäripyöreää työpäivää ja sorruin pitämään itseni hereillä sokerin -jäätelön- avulla. Ja kun olin päässyt taas Fazerin salmiakkipuikkojen makuun muutaman päivän tauon jälkeen, niitä ei niin vaan lopetettukaan. Tai näin minä itselleni valehtelin. Olen nimittäin tähän päivään saakka kuvitellut sokeririippuvuuden olevan todellinen, fysiologinen ilmiö.

Maailmalla on perustettu jopa klinikoita, joissa sokeriaddiktiota hoidetaan. Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm on kuitenkin kertonut Helsingin Sanomien jutussa,  että kyse on urbaanilegendasta.

– Sokeririippuvuus on iso harha. Mitään näyttöä ei ole, että sokeri aiheuttaisi neurokemiallista addiktiota. Huume- tai nikotiiniriippuuvuudessa on kyse ihan erilaisista aivokemiallisista mekanismeista.

Jos sokeri aiheuttaisi fysiologista riippuvuutta, sokerinhimo olisi suurimmillaan aamulla, kun on joutunut kärvistelemään yön ilman sokeria. Usein himo kuitenkin iskee vasta iltapäivällä, kun väsähtää ja tylsistyy. Makeisiin tuotteisiin voi silti koukuttua psyykkisesti.

En ollut vielä panikoinut siitä, että ensimmäinen ravintohaaste meni maitotuotteiden -ja sokerin- osalta pieleen. Mutta nyt, viikon 2 alussa, kun käyn edelleen pöllimässä aviomieheni suklaarasioista kaikki marmeladit yön aikana, alan olla pienessä paniikissa.

One week down, seven to go. Tässä taitaa tulla kiire, jos meinaan saada seuraavasta inbody -mittauksesta tuloksen, jota ei tarvitse hävetä.

Tästä eteenpäin päivitän haasteblogia kahdesti viikossa; perjantaisin välitän teille TFW:n ammattilaisten terveysterveiset ja maanantaisin raportoin omasta edistymisestäni. Tai takapakistani, riippuu viikosta.