Keskiviikon välikuolema #4

Syntax Error

Kaikki alkoi jo olla kunnossa, mitä TFW Konalan haasteeseen tulee. Sain kiinni motivaatiostani ja ”urheilijaminänikin” alkoi heräillä. Sitten iskivät stressi, unettomuus ja paniikkikohtaukset.

En ole kärsinyt paniikkikohtauksista vuosiin, mutta toissapäivänä, kesken illallisen, aloin yhtäkkiä hyperventiloida ja olin varma, että kuolen. En tiedä, mistä tämä paniikki nyt yhtäkkiä tuli. Toki, minulla on stressiä työssä, koulussa ja niin edelleen, mutta stressin määrä ei ole muuttunut viime vuosien aikana.

Ainoa, missä on tapahtunut muutoksia, on sydänlääkitykseni. Oloni on ollut fyysisesti melko huono. Paniikin syy voi hyvinkin olla stressin ja huonovointisuuden lisäksi huonosti nukutuissa öissä.

Ei siinä mitään, kaikilla on joskus huonompia aikoja. Mutta minkä vuoksi ihminen alkaa huonosti voidessaan myös syödä huonosti? Kaikille tuskin käy näin, mutta tunnen itseni lisäksi suuren joukon ihmisiä, jotka vetoavat huonosti syödessään stressiin tai muuhun kuormitukseen.

Voimani eivät ole viimeisten parin päivän aikana kerta kaikkiaan riittäneet siihen, että olisin pitänyt kiinni ruokarytmistä tai ylipäätään edes syönyt jollain tapaa järkevästi.

Oma kierteeni menee suunnilleen näin: stressi –> unettomuus –> ahdistus –> ahdistuksen aiheuttama ruokahaluttomuus –> syöminen jää väliin –> voimattomuus –> voimattomuuden korjailu sokerilla –> huono olo –> lisästressi –> pahempi unettomuus –> pahempi ahdistus –> syön entistä vähemmän ja huonommin -ja niin edelleen.

Tiedän, että oloni paranisi ainakin vähän, mikäli pitäisin kiinni ruokarytmistä ja muista asioista, joihin voin vaikuttaa. Mutta minä kuulun valitettavasti siihen ihmisryhmään, joka menee ahdistuessaan henkisesti täysin jumiin.

Toimintakyvyttömäksi.

Syntax Error.

Tämä voimattomuus ja toimintakyvyttömyys johtaa myös siihen, että en pääse aamulla sängystä ylös -tämän vuoksi eilisaamun Hurrikaani jäi väliin. Treenin väliin jääminen aiheuttaa morkkiksen, joka pahentaa jumia entisestään.

Tänään illalla olisi vuorossa haasteeseen kuuluva voimatreeni, johon todellakin haluaisin osallistua. Mutta sitä ennen olisi saatava syötyä, koska voimani eivät muuten riitä kotoa lähtemiseen. Saati treenaamiseen.

Sain onneksi akuuttiajan lääkäriltä, joka on vastuussa lääkemuutoksistani. Jää nähtäväksi, mitä tapahtuu. Ja nyt te, joilla on vastaavia kokemuksia toimintakyvyttömyyksistä; olisi kiva kuulla, miten huijaatte itsenne näiden jumien ohi.

Kaikki vertaisten neuvot ovat tervetulleita.

EDIT; selvisin onneksi illan haastetreeniin ja täytyy sanoa, että vaikka olen todella poikki, olo on todella hyvä sekä fyysisesti, että henkisesti. Jospa tässä saisi ensi yönä nukuttua taas kunnolla, niin maailma voisi näyttää loppuviikolla huomattavasti valoisammalta.

Viikko 3 HALLUSSA!

Mieletön fiilis! Haasteryhmä lauantaina. Kirjoittaja takarivissä, toinen oikealta.
©Judit Sziva

Hallussa!

Aikuisten oikeesti!

Ensimmäisen kerran todellakin tarkoitan tätä. Vihdoinkin. Tunnen pystyväni tähän -liikkumaan säännöllisesti siis- ja tunnen edistyväni. Ennen muuta tunnen uskaltavani heittäytyä täysillä.

Kyykkäämään hieman syvemmälle, laittamaan vähän lisää painoja.. sillä mitä sitten, vaikka en pystyisi tekemään kaikkia toistoja? Olen ainakin todella testannut, mihin voimani riittävät.

Tajusin tänään, miten suuri merkitys pienillä teknisillä asioilla on. Kun kavensin hieman liian leveää kyykkyasentoani, sain liikkeen tuntumaan oikeissa kohdissa. Kun korjasin tangon juuri oikeaan kohtaan olkapäilläni, pystyin lisäämään painoa.

Ymmärrän, jos pyörittelet silmiäsi. Nämä asiat kuulostavat itsestäänselvyyksiltä. Mutta vaikka asiat tietää teoriassa, on eri asia tajuta ne käytännön kautta. Todella huomata, miten valtava merkitys pieniltä tuntuvilla asioilla on.

”Hei wow, Heidikin tajusi vihdoin, mistä on kyse!”
Päävalmentaja Johanna Verhon kuvannut ©Seppo Verho

Sain Keskiviikon välikuolema -postaukseeni palautetta, jossa korostettiin, ettei pidä vertailla itseään muihin. Että jokainen edistyy, jos vain tekee parhaansa.

Tämäkin on asia, jonka kyllä tiedän. Siitä huolimatta on ollut todella vaikeaa olla vertailematta itseään nimenomaan muihin haastejengiläisiin. Olemme aloittaneet samaan aikaan ja treenanneet saman verran, joten edistystäkin odottaisi tapahtuvan -jos ei nyt samassa tahdissa, niin edes.. samana vuonna. Tajuan toki, että pohjakunto ja yksilölliset erot vaikuttavat edistykseen.

Mitä tulee pelkooni siitä, etten edisty ollenkaan, haluan selventää asiaa hieman. Pelkoni liittyy sydänvikaani ja vahvaan lääkitykseeni. Pelkään tarkalleen ottaen sitä, että kehitykseni on sairauteni vuoksi niin hidasta, että turhaudun ja motivaationi loppuu kesken.

Pohjimmiltaan pelkoni on siis ollut luovuttamisen pelkoa. Mutta mitä pidemmälle olen haasteessa edennyt, sitä vahvemmaksi motivaationi on kasvanut. Ja sen myötä pelkoni vähentynyt.

Vastasin palautteen antajalle ja lupasin, että postaus, jossa kerron, etten pelkää enää luovuttamista, on tulossa. Ja tässä se nyt tulee. En todellakaan pelkää enää sitä, että luovuttaisin, koska olen jo huomannut edistyväni.

Olen löytänyt motivaationi. Motivaatiolla tarkoitan sitä, että minun ei tarvitse enää taistella itseäni treeneihin. Lähden haasteeseen kuuluviin voimatreeneihin ilolla.

Hurrikaaneista voidaan puhua joskus toiste…

Peace Out!