Avainsana: Helsinki

Kansallisteatterin Julia & Romeo sekoittaa onnistuneesti vanhaa ja uutta

Kansallisteatterin Julia & Romeo sekoittaa onnistuneesti vanhaa ja uutta

Julia saapuu kukkien koristamalle parvekkeelle, tupakoimaan. Hän käy kierroksilla ja tunnustaa rakkautensa Romeolle, jonka on juuri kuullut kuuluvan sukuun, jota hänen perheensä vihaa. Myös Juliaan rakastunut Romeo piileskelee parvekkeen alla ja kuulee kaiken.

Tämä on ehkä ikonisin kohtaus Shakespearen 1590-luvulla syntyneessä tragediassa Romeo ja Julia, mutta nyt Kansallisteatterin uutena versiona Julia & Romeo. Näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä jo 7. maaliskuuta, mutta suosittu esitys on palannut ohjelmistoon syksyllä, ja näytöksiä on joulukuun 11. päivään asti.

Tarinassa kaksi rikasta veronalaista sukua, Montaguet ja Capuletit, ovat olleet riidoissa jo sukupolvien ajan. Silti suvun nuoret salaa rakastuvat toisiinsa, onnettomin seurauksin. Näytelmää on sittemmin varioitu lukemattomia kertoja uusiksi tarinoiksi ja esitysmuodoiksi, kuuluisimpina versiona musikaali West Side Story (1957).

Kuvaaja Tuomo Manninen.
Kuvaaja Tuomo Manninen

Näytelmä käsittelee nuoruutta, romanttista rakkautta, kuolemaa ja vihanpidon tuhoisuutta. Olen joskus lukenut, että omana aikanaan Romeo ja Julia kuvasi sellaista romanttista rakkautta, jota ei oikeastaan ollut olemassa järjestettyjen avioliittojen takia, ja tragedia toimikin varaventtiilinä ihmisten romantiikan kaipuulle.

Romeo ja Julia on maailman kuuluisin rakkaustarina, mutta usein unohdetaan, että kyseessä on vain muutaman päivän kestänyt teinien välinen rakkaussuhde. Julia on kaksi viikkoa vaille 14-vuotias. Näytelmän tapahtuma-aikaan hän on silti jo tavallisessa iässä menemään naimisiin. Hänen vanhempansa kuvataan Kansallisteatterin versiossa iloluontoisina juhlijoina, vaikka todellisuudessa he ovat haudanneet jo kaikki muut lapsensa paitsi Julian.

Romeo taas on ennen Julian kohtaamista korviaan myöten rakastunut Rosalineen ja masentunut siitä, ettei neito vastaa hänen tunteisiinsa. Shakespeare kuvaa näytelmissään usein eroottisen kiinnostuksen oikullisuutta, ja Romeokin vaihtaa lennosta tunteidensa kohdetta kun hän näkee Julian. Toki molemminpuolinen rakkaus on näytelmässä lopulta voimakkaampi kokemus kuin yksipuolinen ihastus.

Kuvaaja Tuomo Manninen.
Kuvaaja Tuomo Manninen.

Kansallisteatterin raikkaassa tulkinnassa Romeo on itkuherkkä ja rakkaudesta kuumeinen teinipoika, mikä sopii hyvin näytelmään, koska Romeo on usein nähty vähän nynnynä eivätkä miehet ole erityisesti kilpailleet hänen roolinsa esittämisestä. Olli Riipinen tekee hahmosta sekä koomisen että toisaalta urhoollisen ja romanttisen. Juliasta on tehty eteerisen immen sijasta reipas ja jopa vähän ronski hahmo, jolla on ohjat käsissään (roolissa loistaa Satu Tuulia Karhu). Esityksen energisyyttä lisää kenties se, että nuoret näyttelijät ovat Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijöitä.

Kansallisteatterin versioon on tehty muitakin muutoksia alkuperäiseen tarinaan nähden. Kahden kuumakallen, Romeon parhaan ystävän Mercution (Miro Lopperi) ja Julian serkun Tybaltin (Jarno Hyökyvaara), välillä on romanttista jännitettä (tosin Shakespearen näytelmissä vihjaillaan usein hahmojen queer-identiteeteistä). Romeon serkun Benvolion roolissa onkin nainen (Sonja Salminen). Julian kosija Paris (Eetu Känkänen) on keikari pitkissä kutreissa. Julian imettäjällä (Sanna-Kaisa Palo) on viikset ja fransiskaanimunkki Veli Lorenzo (Kristo Salminen) on kuin huumehöyryinen hippi, jonka rippituoli on pyörillä liikkuvassa vaunussa. Koreografi Ima Iduozee on tehnyt Capuletien järjestämistä juhlista vetävän ja mystisen tanssiesityksen. Pitkillä miekoilla toteutettu taistelukohtaus on myös näyttävä.

Kaunis dialogi on Shakespearen näytelmästä eikä repliikkejä ole lähdetty muuttamaan. Käytössä on Marja-Leena Mikkolan vuoden 2006 uusi käännös WSOY:lle, ja kieli onkin helposti ymmärrettävää nykykuulijalle.

Kuvaaja Tuomo Manninen.
Petra Kuntsin suunnittelemat naamiot ovat makeita. Kuvaaja: Tuomo Manninen

Osalla näyttelijöistä on 1500-luvun epookkiasut ja peruukit, osa taas saapuu lavalle huppareissa ja reisitaskuhousuissa. Erikoiselta kuulostava visuaalinen ilme on yllättävän luonteva ja toimiva. Ne näyttelijät, joilla on epookkiasut, myös näyttelevät enemmän vanhahtavaan tyyliin ja nykyajan asuissa olevat taas reteämmin.

Muusikot Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat lavan vieressä alemmissa aitioissa, niin että yleisö voi nähdä heidät. Tunnelmallisella musiikilla on tärkeä rooli esityksessä.

Kuvaaja Tuomo Manninen.
Kuvaaja Tuomo Manninen.

Lavastus on minimaalinen mutta kaunis. Lavalla on kolmionmuotoinen korokelava ja suuri puinen kehikko, joka välillä nousee ilmaan. Aitiot on koristeltu tekokukin. Salia on hyödynnetty kekseliäästi kun näyttelijät kulkevat välillä neljännen rivin tuolien päälle tehdyllä kultaisella korokkeella tai saapuvat lavalla katsomon takaa tai ilmestyvät katsomon sivuparville ja aitioihin. Jos haluat nähdä esiintyjät kunnolla, niin en suosittele istumista permannon kolmella ensimmäisellä rivillä!

Näytelmän on ohjannut ohjaaja-näyttelijä Jussi Nikkilä, 36, joka on opiskellut Shakespearen teatteria London Academy of Music and Dramatic Art -koulussa Englannissa. Nikkilän ohjaajandebyytti Kansallisteatterissa oli kehuttu Rikhard III, jonka näin ensi-illassa 30.11.2016 ja vaikutuin. Molemmat esitykset ovat olleet Anna Viitalan sovittamia. Nikkilä ja Viitala ovat tuoneet esiin Shakeaspearen tragedioihin myös liittyvät humoristiset piirteet, mikä tekee esityksistä kevyempi, unohtamatta silti niiden koskettavuutta. Nytkin Julian & Romeon loppukohtauksessa moni katsomossa turvautui nenäliinaan.

Teksti: Elisa Helenius

Näin esityksen avecin kanssa pressilipuilla maanantaina 15.10.2018. 

Lue esityksestä lisää Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Kesto: 2h 35min (sisältää väliajan)

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara, Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis
Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann
Ohjaus: Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala
Suomennos: Marja-Leena Mikkola
Sävellys: Mila Laine
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Ima Iduozee
Taistelu­koreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Kohtaamisia kaupungissa -näyttely kuvaa modernin elämäntyylin syntyä Suomessa — Toinen Ateneumin näyttely tuo Not Vitalin muotokuvat ensi kertaa Eurooppaan

Kohtaamisia kaupungissa -näyttely kuvaa modernin elämäntyylin syntyä Suomessa — Toinen Ateneumin näyttely tuo Not Vitalin muotokuvat ensi kertaa Eurooppaan

Hapsureunaiseen hartiahuiviin verhoutunut nainen soittaa mustaa pianoa. Kaksi miestä puvut päällä laulavat nuottien avulla. Toisella miehistä heloittavat posket punaisina, kenties hiprakan takia. Nainen syvään uurretussa mustassa leningissä ja helmikoruissa hymyilee samassa pöydässä istuvalle miehelle. Pöydällä on paljon viinipulloja, juomalaseja ja suklaarasia. Kyseessä on Greta Hällfors-Sipilän vuonna 1930 maalaama kuva illanistujaisista kaupunkiasunnossa.

Uusiin näyttelyihin liittyvät taidekirjat. Kuva: Elisa Helenius
Uusiin näyttelyihin liittyvät taidekirjat. Kuva: Elisa Helenius

Pääsin eilen keskiviikkona osallistumaan Ateneumin taidemuseon uusien näyttelyiden tiedotustilaisuuteen. Molemmat näyttelyt löytyvät museon kolmannesta kerroksesta ja avautuvat yleisölle huomenna 19. lokakuuta. Ateneum on julkaissut molemmista näyttelyistä hienot kovakantiset taidekirjat, jotka saimme mukaamme tiedotustilaisuudesta.

Kohtaamisia kaupungissa -näyttely esittelee kaupunkielämää Suomessa 1910-luvulta 1980-luvulle. Näyttely on aiheensa puolesta helposti lähestyttävä ja yleisesti kiinnostava. Teokset ovat myös hyvin kauniita. Historiallista Helsinkiä esittelevät näyttelyt vetävät pääkaupungissa aina paljon yleisöä, joten povaan myös Ateneumin uuden näyttelyn Helsinki-kuvien tuovan katsojia.

Aarre Heinonen: Kahvipöydässä (1938). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, kokoelma Hoving. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.
Aarre Heinonen: Kahvipöydässä (1938). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, kokoelma Hoving. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Teokset piirtävät kuvan siitä, kuinka moderni kaupunkielämä on Suomessa syntynyt ja kehittynyt. Ihmisten elämä on muuttunut entistä vapaammaksi ja vapaa-ajan määrä on lisääntynyt, mikä on mahdollistanut harrastukset ja ystävien tapaamiset kotona ja kaupungilla. Ihmiset ovat kohdanneet toisiaan juhlissa, huvipuistossa, teatterissa ja kauppatorilla. Toisaalta elämästä on myös tullut hektistä.

Erilaisille identiteeteille ja uusille elämäntavoille on tullut enemmän tilaa. Näyttely näyttää naispuolisten taiteilijoiden esiinmarssin 1900-luvulla. Naisten mukana taiteeseen on tullut lisää kotinäkymiä ja muotokuvia naispuolisista taiteilijoista. Alastonkuvia esittelevässä huoneessa näkee, kuinka miehet ovat maalanneet alastomia naisia ihannoituina ja eroottisessa valossa, mutta naispuoliset taiteilijat ovat tuoneet yhä etenemässä määrin alastoman naiskehon esiin arkisena ja luonnollisena.

Harry Henriksson: Keskuskatu (1945). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.
Harry Henriksson: Keskuskatu (1945). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Osa kaupunkinäkymistä on yllättävän staattisia, hiljaisia ja vailla ihmisiä. Teokset tuovat esiin kaupunkielämän kääntöpuoliin välillä kuuluvan yksinäisyyden, ja toisaalta kaupunkien kauniin arkkitehtuurin.

Helene Schjerbeckin ystäviä hemmotellaan jopa 14 maalauksella. Ateneumin saama uusi lahjoitus esittelee Simo Hannulan grafiikkaa ja piirustuksia, joihin on ikuistettu 1950-luvun Helsinkiä. Tuulikki Pietilän grafiikeissa on kuvattu usein mielikuvitusta kutkuttavaa sirkusta, ja aihe tuntuu todella ajankohtaiselta kun Sirkus Finlandia majailee parhaillaankin Kaisaniemen kentällä. Myös Pietilän puolison Tove Janssonin maalauksia on esillä. Muita näyttelyn taiteilijoita ovat muun muassa Wäinö Aaltonen, Ulla Rantanen, Marcus Collin ja Helmi Kuusi. Noin puolet teoksista on maalauksia ja toinen puoli grafiikkaa. Näyttelyyn kuuluu useampi leikkisä dokumenttivideo, joissa esitellään 1900-luvun Suomea.

Väinö Kunnas: Kaupunkikuva (1926). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Antell. Kuva: Kansallisgalleria/Jenni Nurminen.
Väinö Kunnas: Kaupunkikuva (1926). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Antell. Kuva: Kansallisgalleria/Jenni Nurminen.

Omassa salissaan avautuu sveitsiläisen Not Vitalin (s. 1948) ensimmäinen soolonäyttely Euroopassa. Vital tunnetaan enemmän veistoksistaan ja monimuotoisista arkkitehtonisista installaatioistaan, mutta nyt hän tuo itsestään esiin uuden puolen taidemaalarina.

Osan vuodesta Pekingissä asuva Vital aloitti siellä maalaamisen vuonna 2009. Keltaiseen pikkutakkiin pukeutunut ja pirteän oloinen Vital esiintyi Ateneumin tiedotustilaisuudessa ja kertoi, että edullisten asuntojen suurkaupunki Peking on kuin 1980-luvun New York, sillä Pekingissä vaikuttaa vireä kansainvälinen taiteilijayhteisö.

Not Vital. Kuva: Beny Steiner.
Not Vital. Kuva: Beny Steiner.

Ateneumissa on esillä Vitalin 26 viimeaikaista teosta. Taulut on laitettu huoneen kahdelle seinälle, joissa taulurivit ulottuvat kattoon asti. Maalauksissa ei ole värejä, vain mustaa, harmaata ja valkoista. Askeettinen värimaailma viittaa taiteilijan kotiseudun, Sveitsin Engadinin laaksoa ympäröivien vuorten, jylhiin maisemiin. Paikasta käytetään nimeä ”harmaan maa”, ja maalaukset sopivatkin myös lähestyvän marraskuun väreihin Helsingissä.

Kaikki maalaukset ovat muotokuvia, joissa nähdään taiteilijan ystäviä, perheenjäseniä ja assistentteja ja osassa taas Vital itse erilaisissa rooleissa, kuten kiinalaisena riisinviljelijänä tai laulajana. Kuvat ovat kuitenkin hyvin häivytettyjä ja varjomaisia.

Minimalistiset maalaukset ovat toisaalta yksitoikkoisia, toisaalta niiden suuri määrä ja Ateneumin salin juhlava arkkitehtuuri luovat yhdessä meditatiivisen ja kohottuneen tunnelman. Ikkunoista näkyy alhaalla oleva Rautatientorin vilinä, mutta salissa maalausten äärellä aika hidastuu ja katse kääntyy kuvien mallien sisäiseen maailmaan. Mieli rauhallisena on hyvä astua takaisin keskustan hälinään.

Not Vital: Self Portrait as a Rice Farmer (2010). Photo: Eric Gregory Powell.
Not Vital: Self Portrait as a Rice Farmer (2010). Photo: Eric Gregory Powell.

Teksti: Elisa Helenius 

Kohtaamisia kaupungissa ja Not Vital ovat molemmat esillä Ateneumissa 19.10.2018–20.1.2019.

Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyyn liittyy tapahtumia ja opastuksia, kuten queer-kierros, luentosarja ja luksushetki.

Lue lisää Ateneumin verkkosivuilta.

Pääkuva: Henry Ericsson: Fazerin baari (1931). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.