Keskiviikon välikuolema #3

Ullatuus!

Tämä viikko on ollut täynnä yllätyksiä. Sen vuoksi päätin, että lisään perjantain ammattilaisterveisten ja sunnuntain oman raportin lisäksi blogiin jokakeskiviikkoisen ”välikuoleman”, jossa kerron alkuviikon tapahtumista.

Ensinnäkin, on ollut ihmeellistä ja mahtavaa huomata, miten moni on käynyt lukemassa blogiani. Kiitos siitä ja kiitos myös kaikesta siitä huikeasta kannustuksesta, jota olen saanut.

Olette ihania!

Aamun reippaat ja yksi treenaamaan lähtenyt sohvaperuna
©Aino Setälä

Meillä oli viime viikolla haasteryhmän kesken puhetta siitä, että olisi kiva mennä nopean sykkeen ”Hurrikaani”-treeniin yhdessä. Yksin ei vielä uskalla.

Päädyin kuitenkin tiistaiaamuna klo 07 alkavaan Hurrikaaniin ilman haastejengiläisten tukea. En tehnyt samoja sarjoja, kuin muut, mutta minua ei hävettänyt yhtään tehdessäni vaihtoehtoisia liikkeitä. Jokainen on aloittanut joskus -ja eikö se ole vain hienoa, että ylipäätään vaivautuu tulemaan paikalle?

Mietin koko tunnin ajan, että jos kerran vaihtoehtoisten liikkeiden tekeminen ei nolota, niin mikä minua sitten pelottaa, hävettää, ahdistaa? Tajusin asian vasta treenin jälkeen, kun muuan urheilijatoveri hehkutti, miten edistys on alussa nopeaa.

Touché. Olemme asian ytimessä. Minä pelkään, etten edisty. Pelkään, että pohjakuntoni on niin auttamattoman surkea, että jään muista lopullisesti jälkeen.

Käydessäni sydänleikkauksen jälkeen päivystyksessä selkäkipujen vuoksi, lääkäri sanoi minulle ”kylläpäs sinulla on huono lihaskunto.” Tuo lause on jäänyt päähäni kummittelemaan. Tarkemmin ajatellen – kyseisen lääkärikäynnin jälkeen periksiantaminen alkoi.

Edessä oleva urakka tuntui niin valtavalta, että muserruin heti alkuunsa omien odotusteni alle. Joten annoin periksi joka kerta ryhdyttyäni kuntoilemaan.

Siitähän tässä on nyt kyse. Pelkään, että jään sohvaperunaksi, vaikka tekisin mitä.

Mutta.

Eräs valmentajistani kommentoi edellistä blogipostaustani sanomalla ”Heidi, sä vedät todella hyvin! Selkeesti näkyy aiemmat treenit, joten nyt vaan herätellään ne tutut liikeradat.”

Positiivisen palautteen voima on ihmeellinen. On vaikea uskoa, että viime vuosikymmenen treenit näkyvät nykyisessä tekemisessäni, mutta haluan uskoa tämän palautteen antajaa.

Ja kas kummaa; tämänpäiväisissä treeneissä en kokenutkaan enää olevani treenaamaan erehtynyt sohvaperuna. Koin olevani entinen urheilija, joka on tässä kovaa vauhtia matkalla kohti ”nykyistä urheilijaa”.

Kiitos, Janina.

Kiitos, Johanna. Kiitos, Sonja. Kiitos, haasteryhmäni. Kiitos, kannustajani!

4 thoughts on “Keskiviikon välikuolema #3

  1. Moikka, olen itsekin treenaillut TFW salilla kesäkuusta lähtien, vielä ei ole kuitenkaan muistaakseni törmätty salilla. Huomasin kuitenkin, että aika mukava lukea toisen ihmisen kokemuksia treenin aloittamisesta, siitä minkä itse tein silloin kesäkuussa. Haluaisin kuitenkin tarttua tuohon ”Pelkään, että pohjakuntoni on niin auttamattoman surkea, että jään muista lopullisesti jälkeen.” – lauseeseen. Taisin toisestakin postauksesta lukea lauseen missä pelkäsit jääväsi jälkeen. Tarkotan tämän kaikella hyvällä ja ajatuksia herättävällä tavalla, mutta kuinka voisit jäädä jälkeen? Jälkeen ihmisistä kenellä on täysin erilainen urheilu tausta ja täysin erilainen pohjakunto? Vaikka treenit tehdään porukalla, kaikkien kehitys on yksilöllistä, ja mielestäni viimeinen asia mitä kannattaa tehdä on verrata kehitystä johonkin toiseen ihmiseen (ellei se tapahdu hyvällä ja motivoivalla tavalla). Alotin itse treenit äitini kanssa ja kuntomme ja kehityksemme on olleet täysin erilaisia. Tottakai on. Silti tsemppaamme toisemme joka kerta tekemään sen oman parhaansa, se riittää, se oma paras. Jokainen meistä edistyy omaa vauhtia, oli se sitten huimaa vauhtia heti alkuun, tai hitaasti ja varmasti. Kunhan jaksaa käydä tekemässä sen oman parhaansa, voi huomata että ehkä ne knee grabit tuntuu hieman vaivattommilta seuraavalla kerralla, ja sehän on hienoa se!
    Nyt viimeistään kaikki turhat pelot ja muihin yksilöihin vertailut pois ja kauheesti tsemppiä tuleviin treeneihin! Ollaan kaikki yhdessä oman tason urheilijoita!

    1. Moi Lotta
      Kiitos viestistäsi. Tiedän, ettei pitäisi verrata omaa kehitystä muiden kehitykseen, mutta se on todella vaikeaa.
      Pelkoni liittyy sydänvikaani ja vahvaan lääkitykseeni. Pelkään tarkalleen ottaen sitä, että kehitykseni on sairauteni vuoksi niin hidasta, että turhaudun ja motivaationi loppuu kesken.
      Pohjimmiltaan pelkoni on siis luovuttamisen pelkoa. Mutta mitä pidemmälle olen haasteessa edennyt, sitä vahvemmaksi motivaationi on kasvanut. Ja sen myötä pelkoni vähentynyt.
      Se postaus, jossa kerron, etten pelkää enää, on tulossa.
      -Heidi

  2. Tsemppiä Heidi! 🙂 Muista, että kaikilla on joskus motivaation puutetta, pelkoa pärjäämisestä tai muuten vaan kehno päivä. Kun jaksaa raahautua sinne salille, niin näitä onnistumisen elämyksiä tulee varmasti lisää ja nähdään taas ensi tiistaina! 😉

    1. Kiitos kommentista ja tsempistä! Nimenomaan, tärkeintä on ilmaantua paikalle. Kyllä tämä tästä!
      -Heidi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *