Kirjoittajalta possenhallinta

Night Visions -poiminnat perjantaille

Pohjoismaiden suurin genre-elokuvafestivaali Night Visions käynnistyi keskiviikkona ja jatkuu sunnuntaiaamuun. Yksi suosituimmista kotimaisista elokuvafestivaaleista tarjoilee valikoidun kattauksen fantasia-, kauhu-, toiminta- ja scifi-elokuvia Helsingin Kinopalatsissa. Neljän päivän ja yhden yön aikana nähtävistä 41 pitkästä elokuvasta ehtii vielä nähdä suurimman osan, jos lippujen hankinta on syystä tai toisesta jäänyt viime tippaan.

Syksyn odotetuimpien uutuuksien ohella ohjelmistossa on valikoima kulttiklassikoita, jotka nähdään nyt ensi kertaa Suomen valkokankailla sensuroimattomina. Mediaposse Helsingin Heidi Merima ratsasi tarjonnan ja laati suositukset perjantaille 23.11. Viikonlopun suositukset julkaistaan myöhemmin tänään, pysy kuulolla!

Perjantai klo 15.45: Best F(r)iends vol 1 (USA 2018)

  • Kesto: 103 min
  • Ohjaus: Justin McGregor
  • Käsikirjoitus: Greg Sestero
  • Tuotanto: Greg Sestero
  • Kuvaus: Justin McGregor, Farhan Umedaly
  • Rooleissa: Tommy Wiseau, Greg Sestero, Kristen StephensonPino, Rick Edwards, R.J. Cantu, George Killingsworth

Perjantai klo 18.00: Best F(r)iends vol 2 (USA 2018)

  • Kesto: 103 min
  • Ohjaus: Justin MacGregor
  • Käsikirjoitus: Greg Sestero
  • Tuotanto: Greg Sestero
  • Kuvaus: Justin MacGregor, Farhan Umedaly
  • Musiikki: Daniel Platzman
  • Rooleissa: Tommy Wiseau, Greg Sestero, Kristen Stephenson Pino, Vince Jolivette, Paul Scheer, Rick Edwards

Maailman huonoimmaksi elokuvaksi tituleeratun The Roomin (USA 2003) Tommy Wiseau ja Greg Sestero palaavat valkokankaalle elokuvassa Best F(r)iends Volume 1. Elokuva sai Pohjoismaiden ensiesityksensä kevään 2018 Night Visions -festivaalilla. Jatko-osa Best F(r)iends Volume 2 valmistui ennätysvauhdissa ja syksyn festivaalilla on nyt kunnia isännöidä myös jälkimmäisen osan Pohjoismaiden ensi-iltaa. Elokuva kertoo hautausurakoitsijan (Wiseau) ja oudon kulkurin (Sestero) ystävyydestä, jonka kateus, ahneus ja vainoharhaisuus saavat ajautumaan väärille raiteille.

The Roomia on esitetty Night Visions -festivaalilla täysille saleille jo usean vuoden ajan. Ovatko tulokkaat niin päräyttävän huonoja, että ne syrjäyttävät The Roomin festivaalin itseoikeutettuna kuninkaana? Elokuvia on kritisoitu siitä, että siinä, missä The Room oli hullun nerokas, Best F(r)iends on vain hullu. Osta lippusi, käy katsomassa ja osallistu keskusteluun hashtageilla #nightvisionsfestival #mphfestareilla

 

Perjantai klo 20.15: Puppet Master: The Littlest Reich (USA/Britannia 2018)

  • Kesto: 90 min
  • Ohjaus: Sonny Laguna, Tommy Wiklund
  • Käsikirjoitus: S. Craig Zahler
  • Tuotanto: Dallas Sonnier
  • Musiikki: Richard Band, Fabio Frizzi
  • Rooleissa: Thomas Lennon, Nelson Franklin, Jenny Pellicer, Michael Paré, Barbara Crampton, Udo Kier

Puppet Master -tulokas on yksi syksyn yllättävimmistä ensi-illoista. Vuonna 1989 käynnistyneeseen Puppet Master -saagaan ei osattu odottaa jatkoa (ainakaan mph:ssa), joten kauhufaneille kyseessä on iloinen yllätys. Iloinen ja harvinaisen verinen. Edgar (Thomas Lennon) löytää kuolleen veljensä laatikosta nuken, joka näyttää erehdyttävästi nukkemestari Andre Toulonin (Udo Kier) luomukselta. Edgar matkustaa ”Toulon-murhien” 30-vuotisjuhlaan myydäkseen löydöksensä huutokaupassa. Mukaan lähtee uusi tyttöystävä Ashley (Jenny Pellicer) sekä pomo Markowitz (Nelson Franklin).

Reissussa kaikki ei mene niin kuin Strömsössä. Hengästyttävä, kulttinäyttelijöillä ladattu puolitoistatuntinen jättää katsojan -mielenlaadusta riippuen- joko sanattomaksi, pahoinvoivaksi tai hervottoman hysterian tilaan. Totaalinen poliittinen epäkorrektius naurattaa, vaikka Udo Kierin karisma jäätävänä nukkemestarina saakin selkäpiin karmimaan. Kier tunnetaan Helsinki-fanina, jotakin vuosia sitten hän kuvaili kaupunkia sanoin ”päivisin kuin kylä Venäjällä, iltaisin kuin Pariisi”.

Osta lippusi, käy katsomassa ja osallistu keskusteluun hashtageilla #nightvisionsfestival #mphfestareilla

Tsekkaa myös 20.00 American Ninja (USA 1985) ja heti perään 22.15 American Ninja 2 (USA 1987) sekä 22.10 The Greasy Strangler (USA 2016)

Who is afraid of naked boobs? – English version from the article published earlier*

Who is afraid of naked boobs? – English version from the article published earlier*

– The photo series Cats and Boobs by Xeniya Balsara

*Read the Finnish article here / Lue suomenkielinen artikkeli aiheesta täällä: https://mediapossehelsinki.fi/kuka-pelkaa-paljasta-rintaa/

 

I went to see the Cats and Boobs exhibition by Xeniya Balsara upon Helsinki Pride Week. It consisted of naked breasts (boobs familiarly) and cats as the name suggested.

What an interesting photo series! Indeed, the brilliant combination of two generously attractive and eye-catching objects. Cat owners of different ages, from different social groups and having various life situations pose in the photos with their pets.The focus in the pictures is mainly on the cats, while the models (and boobs) remain in the background, sometimes very unclear.

Photos are fresh, bright and have mastered colorful details. As a moving and non-instructable target, cats are not the easiest to photograph but Xeniya has been successful in her job. It has certainly demanded patience and time both from the models and the photographer. Xeniya told us that making of her own picture with her cat Mussia Kissia took about two hours.

The idea of the series was born a couple of years ago. Human body has always been fascinating but there should be something else in the photos. At this point cats came on the scene. Making their portraitsseemed an interesting challenge. What if you combine nudity and cats?

Xeniya started searching for models in photo and cat groups on Facebook. The attitude to the project was confusing and biased. The posts brought many unexpected comments. The photographer received a lot of encouraging feedback but also surprisingly negative comments.

Negative feedback came almost exclusively from men, Xeniya says. In one comment, it was even assumed that Xeniya was not a female photographer looking for models but actually a man looking for sex. The project was called sexist and chauvinistic.

The photographer still has no idea why specifically men questioned the project while the majority of women were very supportive.

In the US cat groups Xeniya’s project got more hostile reaction. She was ordered to keep cats and boobs separate from one another, she was accused of being immoral, and the project was called awful. The photographer was also banned from several groups altogether. In an effort to ask for arguments of hateful comments Xeniya only received more hate speech. Despite numerous attempts there was no constructive discussion.

However, Xeniya managed to get new models for the Cats and Boobs project. She soon noticed that the models on their own initiative open to her different aspects of their lives and the reasons that had brought them to the project. Xeniya began to record their stories with the permission of the models. As photos and stories began to accumulate, the idea of a coffee table book was born. Cats and Boobs calendar 2019 is released in the beginning of December, available for pre-order at https://www.facebook.com/groups/343089739586735/The book is coming next year under Helsinki Pride wing.

When Xeniya started searching for a place for Cats and Boobs exhibition, the task turned out to be more difficult than she could have imagine. The issue was still regarded as dubious. Xeniya succeeded in finding a gallery for her exhibition in the center of Helsinki, in the basement of Nespresso Boutique during Helsinki Pride week.The City of Helsinki and the hosting Stockmann did not authorize the photographic artist to place advertising on the street.

The City of Helsinki and Stockmann explained their point of view vaguely and referred to nudity.Naked breasts could not be presented in the street image, they were considered offensive and unconventional. Advertising on the Internet outside the exhibition proved to be almost impossible. – I was surprised that I was not allowed to leave advertising flyers for this exhibition at places where my previous print ads had been warmly welcomed. Public libraries in the city and Cybershop did not want me to leave the flyers at their premises. I was very surprised especially at Cybershop because I had left Welcome to Sideshow exhibition flyers (where people cause each other pain) two years ago with permission, Xeniya told.

Although more than 2,000 visitors visited the exhibition, which is a large number for exhibitors that are different from the mainstream and small-scale, the ban on the street advertising has surely taxed the number of visitors.

However, at the same time it is perfectly appropriate to keep the sculpture by Felix Nylund three hundred meters away in the street, Kolme Seppää (Three Blacksmiths statue), where three full-naked blacksmithswork the iron. I am not saying that the sculpture is not either culturally or artistically valuable and visually impressive, or that the sculpture would not fit the street image. Instead, it just leaves me wondering that nowadays a clearly homoerotic sculptureis somewhat more appropriate than a photo of a woman’s naked breasts and a cat. What of the latter makes it so objectionable that it doesn’t fit on the facade?

–I thought it was strange that no larger media showed interest in the Cats and Boobs exhibition despite the big number of visitors. I wrote to and invited different media, but no one was interested in publishing an article about it, Xeniya wonders.

Although most of the women considered the project to be magnificent, there were also diverging opinions. Some women visitors viewed photos as humiliating women, and the exhibition did not suit children. I do not think that any naked breasts are inappropriate, especially when they are not connected to pornography. It is confusing that at the same time images demonstrating the worst aspects of our world in a brutal way are exposed in public places. Pictures of war.Hungry dying children. Burning people. Murdered people. Captured people. Prisoner camps. I’m talking about World Press photo exhibitions that are completely open to anyone regardless of age. There must be something really wrong with public opinion if the common image of breasts and cats causes more disgust, trauma and harm to children than realistic images of the war wickedness.

The Cats and Boobs project has been fruitful and necessary in many ways. It has done exactly what art does best: created debate, shared opinions, and hopefully gave birth to new perspectives. For many models participating inthe project it has given the experience of beauty and calm, the momentum towards greater self-confidence. Xeniya’s way of photographing can also be called empowering photography. Many of her models experienced their self- and body image in a more positive way after seeing the final pictures. This is what is important nowadays, as distorting beauty standards surround us everywhere.

Young girls are already forced to live under constant pressure. The media create a strong image for the way what makes us sufficient, popular, and accepted. What if we start from a healthier point of view that all of us are of value and enough for ourselves. We are all beautiful in our own personal way. We do not have to be copies of fashion world stereotypes to be happy, to accept ourselves and each other. Let’s live a balanced, happy life.

The sad thing is that even though the main idea of Cats and Boobs series is to introduce a concept where all boobs and cats are equally beautiful, the exhibition’s ad picture did not support this message. The ad only displayed boobs fitting contemporary beauty standards, like the ones shown in each and every lingerie ad.Without asking Xeniya’s opinion, the most popular photos in the project’s Instagram were chosen for the ad by various media.

Hands up, how many are traumatized by women’s naked boobs? Really. Most of us in our childhood have received our first food through these deeply disheartened breasts.The experience of first intimacy is unmatched. Women’s breasts are above all a symbol of frugality and life. How do they get the one and only twisted interpretation that is vulgar and ugly?

And what’s next? Xeniya is looking forward to the next project. – One of the most popular questions that I have been asked is when I begin Dogs and Dicks photo project. However, so far no man has been willing to let any animal near his precious thing, so in the male series called Perfect Dick Selfie are only dicks visible. I can already expect that the release of such a photo series is going to bring much more trouble than the Cats and Boobs project has shown. Tumblr has already tagged my profile as explicit. It means that the photos I have added there will only be visible to those who logged in and chose an option Show sensitive material.

I’m eagerly waiting for Xeniya’s Cats and Boobs book and future projects that we hope to see on an even larger scale. Such a violating, debating and shattering art culture is one of the things we really need today in our society. Shake the general norms, Xeniya, shake it properly!

Original text in Finnish Anu Toivola, translation into English Anna Rinta-Jyllilä

 

Bibistä burkiniin -tietokirja kumoaa myytit ranskattarista ja esittelee monimuotoisemman kuvan

Bibistä burkiniin -tietokirja kumoaa myytit ranskattarista ja esittelee monimuotoisemman kuvan

”Se on se kaikkein kliseisin pariisitar: oikukas lapsinainen, joka näyttää söpöltä. Seinen varrella minihameessa pyöräilevä tai raitapaidassa croisanttia näpertelevä nainen myy, sillä hahmojen taakse kiteytyy aimo annos tunnistettavaa Ranska-nostalgiaa. Kukapa ei haluaisi olla tuo nonchalantti pariisitar: huoleton, tyylikäs ja hieman kapinallinen.”

Mainitsen heti alkuun, että Bibistä burkiniin -tietokirjan (S&S 2018) kirjoittaja Annastiina Heikkilä on vanha ystäväni jo noin 20 vuoden ajalta, joten tämä arvio ei toteuta eettistä ihannetta kriitikon puolueettomuudesta. Onneksi blogi on vapaamuotoisempi arvostelualusta kuin lehti.

Olin syyskuun loppupuolella Annastiinan kirjanjulkkareissa Jackie-baarissa Helsingin Punavuoressa. Kustannustoimittajansa haastateltavana Heikkilä kuvaili siellä, kuinka Pariisissa hän tuntee olevansa muiden silmissä se reipas ja reteä suomalaisnainen, naapureiden mukaan oikea ”sporttirouva”, koska hän käy kerran viikossa lenkillä tai joogassa. Helsingissä taas mielikuva hänestä on tyystin toisenlainen: se juhliin ylipukeutuva, urheilua kaihtava pariisilaishenkinen nainen. Omissa silmissäni Annastiina ruumiillistaa täydellisesti pariisilaisen naisihanteen.

Kuten kirjan alaotsikko Totuuksia ranskatar-myytin takaa kertoo, omakohtainen tietokirja pureutuu mielikuviimme ranskalaisista naisista. Aiemmin paljon Pariisissa matkustellut ja siellä au pairinakin työskennellyt Heikkilä on nyt asunut Pariisissa syksystä 2013 lähtien Ylen uutistoimittajana, yhdessä kuvaajanaan toimivan suomalaisen aviomiehensä kanssa. Kirjaa varten Heikkilä on haastatellut feminististen kysymysten parissa työskenteleviä ranskalaisia naisia. Lisäksi hän ranskankielentaitoisena on käyttänyt materiaalinaan ranskalaisia uutisia ja lähdekirjallisuutta. Kirja tarjoaakin ainutlaatuisen näkymän ranskalaisen kulttuurin sisälle, kuitenkin ulkopuolisen tarkkailijan raikkaalla katseella.

Kauniskantiseen ja kiehtovan nimiseen kirjaan on helppo tarttua. Heikkilän kirjoitustyyli on tarkka, soljuva ja humoristinen, mikä tekee teoksesta mukaansatempaavan.

Annastiina Heikkilästä kirjanjulkkareissa 26.9.2018 ottamani kuva.
Annastiina Heikkilästä ottamani kuva kirjanjulkkareissa 26.9.2018.

Aihe on herkullinen, koska Ranska on erityisesti tunnettu tyylikkäistä, naisellisista ja hoikista kaunottaristaan, joista jokainen osaa kasvattaa hyvinkäyttäytyvän bébén. Heikkilä tuo esiin sen, kuinka väkivaltaisen kapea tuo ihanne on ja kuinka mielikuva sulkee ulos suuren osan ranskalaisia naisia, kuten ei-valkoiset, muslimit, lapsettomat, vanhat ja lihavat. Ideaali vaikuttaa näiden naisten elämään paljon, koska se estää heiltä pääsyn moniin työpaikkoihin ja aiheuttaa muutenkin syrjintää.

Heikkilä tutkailee Ranskaa pohjoismaisen tasa-arvoihanteen kautta, jolloin Ranska näyttäytyy feminismin kannalta monissa seikoissa takapajulana. Kirjan näkökulma voi tuntua rankalta ja negatiiviselta, mutta nyt ollaankin rikkomassa idealisoituja myyttejä. Heikkilä näkee myös ranskalaisen kulttuurin hyvät puolet, kuten ihanteen keskinkertaisesti ja rennosti suoritetusta äitiydestä, minkä takia naiset eivät Ranskassa samalla tavalla pelkää äidiksi tuloa kuin esimerkiksi Suomessa. Muutenkin hampaat irvessä suorittamista ja toisaalta ylilyöntejä enemmän Ranskassa arvostetaan kohtuudella nautiskelua ja hyvää tunnelmaa.

Kirja esittelee uraauurtavia ja rohkeita ranskalaisia naisia. Kirjan nimessä oleva Bibi viittaa Ranskan presidentin Emmanuel Macronin vaimoon Brigitte Macroniin, jonka kutsumanimi on Bibi. Miestään 24 vuotta vanhempi Bibi on suosituin ensimmäinen nainen Ranskan historiassa, pitkälti juuri epäsovinnaisen parisuhteensa vuoksi, joka alkoi kun naimisissa oleva kolmen lapsen äiti Brigitte oli 15-vuotiaan, varhaiskypsän Emmanuelin äidinkielenopettaja ja näytelmäkerhon vetäjä.

Heikkilä kuvaa kirjassaan Ranskan elokuvateollisuutta, jossa taas mieshahmojen naisystävät ovat yleensä heitä 20-30 vuotta nuorempia tyttösiä. Tämä tieto voi yllättää kun maailmalla tunnetaan kypsään ikään ehtineet ranskalaiset näyttelijättäret, kuuluisimpina Catherine Deneuve, Isabelle Huppert ja Juliette Binoche. Heikkilä kuitenkin kirjoittaa, että he ovat poikkeuksia. Le Monden selvityksen mukaan Ranskassa näyttelijättärien aktiiviuran pituus on keskimäärin kahdeksan vuotta kun taas miesnäyttelijöillä aktiiviura kestää 28 vuotta.

Bibistä burkiniin käsittele myös ranskattarien kohtaamaa seksuaalista häirintää (erityisesti julkisissa liikennevälineissä), naisten vähättelyä työpaikoilla, #metoo-kampanjan hidasta etenemistä Ranskassa, tummaihoisten näyttelijöiden mahdottomuutta saada hyviä rooleja tai mitään rooleja ylipäätään, kauneusteollisuuden vahvaa jalansijaa Ranskassa, hysteerisen kielteistä suhdetta muslimeiden huiveihin ja musliminaisten radikalisoitumista kun ranskalainen yhteiskunta sulkee heidät ulkopuolelleen. Heikkilä värittää kirjaa henkilökohtaisilla kokemuksillaan, jotka ovat opuksen suola.

Kirja syvensi ja monipuolisti tietoani näistä aiheista ja selitti niiden taustoja. Sivistyin paljon, samalla kun kirja tuntui kevyeltä lukea.

Teksti: Elisa Helenius

Sain arvostelukappaleen kustantamolta. 

Alun suora lainaus on kirjasta Bibistä burkiniin.

Olen ottanut artikkelikuvan teoksen julkaisujuhlista.

Lue lisää kirjasta S&S kustantamon verkkosivuilta. 

Kansallisteatterin Julia & Romeo sekoittaa onnistuneesti vanhaa ja uutta

Kansallisteatterin Julia & Romeo sekoittaa onnistuneesti vanhaa ja uutta

Julia saapuu kukkien koristamalle parvekkeelle, tupakoimaan. Hän käy kierroksilla ja tunnustaa rakkautensa Romeolle, jonka on juuri kuullut kuuluvan sukuun, jota hänen perheensä vihaa. Myös Juliaan rakastunut Romeo piileskelee parvekkeen alla ja kuulee kaiken.

Tämä on ehkä ikonisin kohtaus Shakespearen 1590-luvulla syntyneessä tragediassa Romeo ja Julia, mutta nyt Kansallisteatterin uutena versiona Julia & Romeo. Näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä jo 7. maaliskuuta, mutta suosittu esitys on palannut ohjelmistoon syksyllä, ja näytöksiä on joulukuun 11. päivään asti.

Tarinassa kaksi rikasta veronalaista sukua, Montaguet ja Capuletit, ovat olleet riidoissa jo sukupolvien ajan. Silti suvun nuoret salaa rakastuvat toisiinsa, onnettomin seurauksin. Näytelmää on sittemmin varioitu lukemattomia kertoja uusiksi tarinoiksi ja esitysmuodoiksi, kuuluisimpina versiona musikaali West Side Story (1957).

Kuvaaja Tuomo Manninen.
Kuvaaja Tuomo Manninen

Näytelmä käsittelee nuoruutta, romanttista rakkautta, kuolemaa ja vihanpidon tuhoisuutta. Olen joskus lukenut, että omana aikanaan Romeo ja Julia kuvasi sellaista romanttista rakkautta, jota ei oikeastaan ollut olemassa järjestettyjen avioliittojen takia, ja tragedia toimikin varaventtiilinä ihmisten romantiikan kaipuulle.

Romeo ja Julia on maailman kuuluisin rakkaustarina, mutta usein unohdetaan, että kyseessä on vain muutaman päivän kestänyt teinien välinen rakkaussuhde. Julia on kaksi viikkoa vaille 14-vuotias. Näytelmän tapahtuma-aikaan hän on silti jo tavallisessa iässä menemään naimisiin. Hänen vanhempansa kuvataan Kansallisteatterin versiossa iloluontoisina juhlijoina, vaikka todellisuudessa he ovat haudanneet jo kaikki muut lapsensa paitsi Julian.

Romeo taas on ennen Julian kohtaamista korviaan myöten rakastunut Rosalineen ja masentunut siitä, ettei neito vastaa hänen tunteisiinsa. Shakespeare kuvaa näytelmissään usein eroottisen kiinnostuksen oikullisuutta, ja Romeokin vaihtaa lennosta tunteidensa kohdetta kun hän näkee Julian. Toki molemminpuolinen rakkaus on näytelmässä lopulta voimakkaampi kokemus kuin yksipuolinen ihastus.

Kuvaaja Tuomo Manninen.
Kuvaaja Tuomo Manninen.

Kansallisteatterin raikkaassa tulkinnassa Romeo on itkuherkkä ja rakkaudesta kuumeinen teinipoika, mikä sopii hyvin näytelmään, koska Romeo on usein nähty vähän nynnynä eivätkä miehet ole erityisesti kilpailleet hänen roolinsa esittämisestä. Olli Riipinen tekee hahmosta sekä koomisen että toisaalta urhoollisen ja romanttisen. Juliasta on tehty eteerisen immen sijasta reipas ja jopa vähän ronski hahmo, jolla on ohjat käsissään (roolissa loistaa Satu Tuulia Karhu). Esityksen energisyyttä lisää kenties se, että nuoret näyttelijät ovat Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijöitä.

Kansallisteatterin versioon on tehty muitakin muutoksia alkuperäiseen tarinaan nähden. Kahden kuumakallen, Romeon parhaan ystävän Mercution (Miro Lopperi) ja Julian serkun Tybaltin (Jarno Hyökyvaara), välillä on romanttista jännitettä (tosin Shakespearen näytelmissä vihjaillaan usein hahmojen queer-identiteeteistä). Romeon serkun Benvolion roolissa onkin nainen (Sonja Salminen). Julian kosija Paris (Eetu Känkänen) on keikari pitkissä kutreissa. Julian imettäjällä (Sanna-Kaisa Palo) on viikset ja fransiskaanimunkki Veli Lorenzo (Kristo Salminen) on kuin huumehöyryinen hippi, jonka rippituoli on pyörillä liikkuvassa vaunussa. Koreografi Ima Iduozee on tehnyt Capuletien järjestämistä juhlista vetävän ja mystisen tanssiesityksen. Pitkillä miekoilla toteutettu taistelukohtaus on myös näyttävä.

Kaunis dialogi on Shakespearen näytelmästä eikä repliikkejä ole lähdetty muuttamaan. Käytössä on Marja-Leena Mikkolan vuoden 2006 uusi käännös WSOY:lle, ja kieli onkin helposti ymmärrettävää nykykuulijalle.

Kuvaaja Tuomo Manninen.
Petra Kuntsin suunnittelemat naamiot ovat makeita. Kuvaaja: Tuomo Manninen

Osalla näyttelijöistä on 1500-luvun epookkiasut ja peruukit, osa taas saapuu lavalle huppareissa ja reisitaskuhousuissa. Erikoiselta kuulostava visuaalinen ilme on yllättävän luonteva ja toimiva. Ne näyttelijät, joilla on epookkiasut, myös näyttelevät enemmän vanhahtavaan tyyliin ja nykyajan asuissa olevat taas reteämmin.

Muusikot Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat lavan vieressä alemmissa aitioissa, niin että yleisö voi nähdä heidät. Tunnelmallisella musiikilla on tärkeä rooli esityksessä.

Kuvaaja Tuomo Manninen.
Kuvaaja Tuomo Manninen.

Lavastus on minimaalinen mutta kaunis. Lavalla on kolmionmuotoinen korokelava ja suuri puinen kehikko, joka välillä nousee ilmaan. Aitiot on koristeltu tekokukin. Salia on hyödynnetty kekseliäästi kun näyttelijät kulkevat välillä neljännen rivin tuolien päälle tehdyllä kultaisella korokkeella tai saapuvat lavalla katsomon takaa tai ilmestyvät katsomon sivuparville ja aitioihin. Jos haluat nähdä esiintyjät kunnolla, niin en suosittele istumista permannon kolmella ensimmäisellä rivillä!

Näytelmän on ohjannut ohjaaja-näyttelijä Jussi Nikkilä, 36, joka on opiskellut Shakespearen teatteria London Academy of Music and Dramatic Art -koulussa Englannissa. Nikkilän ohjaajandebyytti Kansallisteatterissa oli kehuttu Rikhard III, jonka näin ensi-illassa 30.11.2016 ja vaikutuin. Molemmat esitykset ovat olleet Anna Viitalan sovittamia. Nikkilä ja Viitala ovat tuoneet esiin Shakeaspearen tragedioihin myös liittyvät humoristiset piirteet, mikä tekee esityksistä kevyempi, unohtamatta silti niiden koskettavuutta. Nytkin Julian & Romeon loppukohtauksessa moni katsomossa turvautui nenäliinaan.

Teksti: Elisa Helenius

Näin esityksen avecin kanssa pressilipuilla maanantaina 15.10.2018. 

Lue esityksestä lisää Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Kesto: 2h 35min (sisältää väliajan)

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara, Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis
Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann
Ohjaus: Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala
Suomennos: Marja-Leena Mikkola
Sävellys: Mila Laine
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Ima Iduozee
Taistelu­koreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Kohtaamisia kaupungissa -näyttely kuvaa modernin elämäntyylin syntyä Suomessa — Toinen Ateneumin näyttely tuo Not Vitalin muotokuvat ensi kertaa Eurooppaan

Kohtaamisia kaupungissa -näyttely kuvaa modernin elämäntyylin syntyä Suomessa — Toinen Ateneumin näyttely tuo Not Vitalin muotokuvat ensi kertaa Eurooppaan

Hapsureunaiseen hartiahuiviin verhoutunut nainen soittaa mustaa pianoa. Kaksi miestä puvut päällä laulavat nuottien avulla. Toisella miehistä heloittavat posket punaisina, kenties hiprakan takia. Nainen syvään uurretussa mustassa leningissä ja helmikoruissa hymyilee samassa pöydässä istuvalle miehelle. Pöydällä on paljon viinipulloja, juomalaseja ja suklaarasia. Kyseessä on Greta Hällfors-Sipilän vuonna 1930 maalaama kuva illanistujaisista kaupunkiasunnossa.

Uusiin näyttelyihin liittyvät taidekirjat. Kuva: Elisa Helenius
Uusiin näyttelyihin liittyvät taidekirjat. Kuva: Elisa Helenius

Pääsin eilen keskiviikkona osallistumaan Ateneumin taidemuseon uusien näyttelyiden tiedotustilaisuuteen. Molemmat näyttelyt löytyvät museon kolmannesta kerroksesta ja avautuvat yleisölle huomenna 19. lokakuuta. Ateneum on julkaissut molemmista näyttelyistä hienot kovakantiset taidekirjat, jotka saimme mukaamme tiedotustilaisuudesta.

Kohtaamisia kaupungissa -näyttely esittelee kaupunkielämää Suomessa 1910-luvulta 1980-luvulle. Näyttely on aiheensa puolesta helposti lähestyttävä ja yleisesti kiinnostava. Teokset ovat myös hyvin kauniita. Historiallista Helsinkiä esittelevät näyttelyt vetävät pääkaupungissa aina paljon yleisöä, joten povaan myös Ateneumin uuden näyttelyn Helsinki-kuvien tuovan katsojia.

Aarre Heinonen: Kahvipöydässä (1938). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, kokoelma Hoving. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.
Aarre Heinonen: Kahvipöydässä (1938). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, kokoelma Hoving. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Teokset piirtävät kuvan siitä, kuinka moderni kaupunkielämä on Suomessa syntynyt ja kehittynyt. Ihmisten elämä on muuttunut entistä vapaammaksi ja vapaa-ajan määrä on lisääntynyt, mikä on mahdollistanut harrastukset ja ystävien tapaamiset kotona ja kaupungilla. Ihmiset ovat kohdanneet toisiaan juhlissa, huvipuistossa, teatterissa ja kauppatorilla. Toisaalta elämästä on myös tullut hektistä.

Erilaisille identiteeteille ja uusille elämäntavoille on tullut enemmän tilaa. Näyttely näyttää naispuolisten taiteilijoiden esiinmarssin 1900-luvulla. Naisten mukana taiteeseen on tullut lisää kotinäkymiä ja muotokuvia naispuolisista taiteilijoista. Alastonkuvia esittelevässä huoneessa näkee, kuinka miehet ovat maalanneet alastomia naisia ihannoituina ja eroottisessa valossa, mutta naispuoliset taiteilijat ovat tuoneet yhä etenemässä määrin alastoman naiskehon esiin arkisena ja luonnollisena.

Harry Henriksson: Keskuskatu (1945). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.
Harry Henriksson: Keskuskatu (1945). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Osa kaupunkinäkymistä on yllättävän staattisia, hiljaisia ja vailla ihmisiä. Teokset tuovat esiin kaupunkielämän kääntöpuoliin välillä kuuluvan yksinäisyyden, ja toisaalta kaupunkien kauniin arkkitehtuurin.

Helene Schjerbeckin ystäviä hemmotellaan jopa 14 maalauksella. Ateneumin saama uusi lahjoitus esittelee Simo Hannulan grafiikkaa ja piirustuksia, joihin on ikuistettu 1950-luvun Helsinkiä. Tuulikki Pietilän grafiikeissa on kuvattu usein mielikuvitusta kutkuttavaa sirkusta, ja aihe tuntuu todella ajankohtaiselta kun Sirkus Finlandia majailee parhaillaankin Kaisaniemen kentällä. Myös Pietilän puolison Tove Janssonin maalauksia on esillä. Muita näyttelyn taiteilijoita ovat muun muassa Wäinö Aaltonen, Ulla Rantanen, Marcus Collin ja Helmi Kuusi. Noin puolet teoksista on maalauksia ja toinen puoli grafiikkaa. Näyttelyyn kuuluu useampi leikkisä dokumenttivideo, joissa esitellään 1900-luvun Suomea.

Väinö Kunnas: Kaupunkikuva (1926). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Antell. Kuva: Kansallisgalleria/Jenni Nurminen.
Väinö Kunnas: Kaupunkikuva (1926). Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kokoelma Antell. Kuva: Kansallisgalleria/Jenni Nurminen.

Omassa salissaan avautuu sveitsiläisen Not Vitalin (s. 1948) ensimmäinen soolonäyttely Euroopassa. Vital tunnetaan enemmän veistoksistaan ja monimuotoisista arkkitehtonisista installaatioistaan, mutta nyt hän tuo itsestään esiin uuden puolen taidemaalarina.

Osan vuodesta Pekingissä asuva Vital aloitti siellä maalaamisen vuonna 2009. Keltaiseen pikkutakkiin pukeutunut ja pirteän oloinen Vital esiintyi Ateneumin tiedotustilaisuudessa ja kertoi, että edullisten asuntojen suurkaupunki Peking on kuin 1980-luvun New York, sillä Pekingissä vaikuttaa vireä kansainvälinen taiteilijayhteisö.

Not Vital. Kuva: Beny Steiner.
Not Vital. Kuva: Beny Steiner.

Ateneumissa on esillä Vitalin 26 viimeaikaista teosta. Taulut on laitettu huoneen kahdelle seinälle, joissa taulurivit ulottuvat kattoon asti. Maalauksissa ei ole värejä, vain mustaa, harmaata ja valkoista. Askeettinen värimaailma viittaa taiteilijan kotiseudun, Sveitsin Engadinin laaksoa ympäröivien vuorten, jylhiin maisemiin. Paikasta käytetään nimeä ”harmaan maa”, ja maalaukset sopivatkin myös lähestyvän marraskuun väreihin Helsingissä.

Kaikki maalaukset ovat muotokuvia, joissa nähdään taiteilijan ystäviä, perheenjäseniä ja assistentteja ja osassa taas Vital itse erilaisissa rooleissa, kuten kiinalaisena riisinviljelijänä tai laulajana. Kuvat ovat kuitenkin hyvin häivytettyjä ja varjomaisia.

Minimalistiset maalaukset ovat toisaalta yksitoikkoisia, toisaalta niiden suuri määrä ja Ateneumin salin juhlava arkkitehtuuri luovat yhdessä meditatiivisen ja kohottuneen tunnelman. Ikkunoista näkyy alhaalla oleva Rautatientorin vilinä, mutta salissa maalausten äärellä aika hidastuu ja katse kääntyy kuvien mallien sisäiseen maailmaan. Mieli rauhallisena on hyvä astua takaisin keskustan hälinään.

Not Vital: Self Portrait as a Rice Farmer (2010). Photo: Eric Gregory Powell.
Not Vital: Self Portrait as a Rice Farmer (2010). Photo: Eric Gregory Powell.

Teksti: Elisa Helenius 

Kohtaamisia kaupungissa ja Not Vital ovat molemmat esillä Ateneumissa 19.10.2018–20.1.2019.

Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyyn liittyy tapahtumia ja opastuksia, kuten queer-kierros, luentosarja ja luksushetki.

Lue lisää Ateneumin verkkosivuilta.

Pääkuva: Henry Ericsson: Fazerin baari (1931). Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.